Hukun
yksinäisyyteen, katson sieluni pimeään peiliin ja näen itseni kuolevan. En ole
se sama mikä olen ollut, minusta on tullut tyhjä, en enää pelkää kuolemaa.
Pikemminkin toivon sitä.
En tunne
nautintoa, en tunne kipuakaan samalla tavalla, nautin siitä, haluan sitä lisää.
Mitä enemmän minuun koskee, sitä enemmän toivon kuolemaa. Oloni heikkenee,
sieluni on palasina. Synkät syysillat hehkuvat kuolemaa ja kipua. ’’Miksi
minä?’’, kysyn itseltäni ja työnnän terän syvälle ihooni, kipu on kaunista ja
tuska taivaallista.
Terä uppoaa
painauten yhä syvemmälle. Ei mene kauaa kun huomaan kylmän kankean kehoni
makaavan huoneen lattialla. Huomaan olevani kuollut, partaterä on lattialla veren peitossa.
Kylmänsävyiset kasvot kertovat että matka parempaan paikkaan on alkanut, mutta
toisin on.
Kiirastulen
portit häämöttävät, tuhannet pirut tanssivat kidutettujen sielujen ympärillä.
Olen saapunut perille, paikkaan jonne halusin.
Minut
riisutaan ja heitetään pimeään luolaan. Tunnen että minua katsotaan, kuulen
raskaan ja huokailevan hengityksen. On pimeää enkä näe ketään, ahdistava katse
tuijottaa minua syvemmällä luolassa. Menen lähemmäksi. Tulee kylmä, tunnen
kuinka sydämeni revitään irti, sieluni hajoaa sirpaleiksi pimeään…
Minua ei enää
ole olemassa, kaikki ovat pyyhkiytyneet pois..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti